torstai 5. helmikuuta 2015

Hei me hiihdetään!

E sai pappalta mieluisan paketin :) pappa oli tehnyt vanhoista Karhun suksistaan kolmevuotiaalle sopivat, ja niin päästiin ihan ensimmäistä kertaa E:n kanssa hiihtämään. Latu kiertää talon ympäri, juuri passeli matka näin "uran" alkumetreillä ;) neiti on innokas hiihtäjä!

Ulkoilu onkin ollut viime aikoina kaikin puolin mielekkäämpää, kun E on hiihtänyt taloa ympäri ja olen voinut pitää huolta ettei J-vekkuli karkaa pihalta. Poika on ihan mahdoton testaamaan rajoja
K A I K E S S A! Pihalla mikään ei saa kiinnostusta heräämään kun poika äkkää että ai niin, tiellehän ei saanut mennä.. Valitettavasti tämä äkkääminen tapahtuu aina viimeistään 5min ulos tulon jälkeen.. muutenkin tuntuu että kotiarki on nykyään pelkkää kieltämistä ja toistamista sata kertaa päivässä, eikä riitä että yksi puolitoistavuotias uhmailee, kolmevuotias ei jää kyllä ollenkaan kakkoseksi. Oon väsyny siihen mutta eihän se sillä ohi mee, täytyy vaan jaksaa.

Nyt kello onkin jo sen verran että lähdemme viikottaiselle ihopolikäynnille, E aloitti viime viikolla uuden hoitomuodon atooppiseen ihottumaan ja se edellyttää viikottaista käyntiä. Ei sentään kolme kertaa viikossa, kuten viime keväänä! :) lähden reissuun kummankin kanssa, epäilen että palaan hermot riekailena.. :D

Hyvää Runebergin päivää! Syökää torttuja! :)

2 kommenttia:

  1. Hiihtäminen- mikä ihana harrastus, kunhan matkaa saa taittaa omaan tahtiinsa eikä ole kirittäjää jonka vuoksi huohotat kuin heikkopäinen verenmakusuussa hiihtäen.
    Koulu valitettavasti usein -ainakin minun aikaani vielä, tappoi monelta mielenkiinnon hiihtoa kohtaan. Aina oli se luokan paras johon muiden hiihtotuloksia verrattiin (mikä nyt ei todellakaan ollut reilua kun ottaa huomioon että se luokan paras harrasti miltei jo ammatikseen hiihtoa!)
    Näin vanhemmiten, olenkin ostanut uudestaan itselleni sukset (sain halvalla kirppiksen kautta, monot sentään ostin uudet kaupasta!). Olen tälle vuosituhannelle hiihtänyt jo huisit 17km, ja vaikka ensimmäinen 10km olikin enemmän käsillä hiihtoa suksieni lipsuessa niin paljon, en silti pistänyt suksia varaston peränurkkaan, vaan olen aikeissa viedä ne voideltaviksi. :)
    Kävin myös kotipaikkakunnalla tätini kanssa (lainaten hänen suksiaan) hiihtäen sen 7km joulun jälkeen tammikuun lopulla. :) <3
    Ihanaa!
    Tässä kun saisi aikaiseksi voiteluttaa ne omat sukset paremmin (pitoa kaipaavat!) niin kun omaa-aikaa saisi niin lähtisin ilosta kiljuen ladulle. :)
    "Matka ei tapa- vaan vauhti"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No minä vieläki parantelen lapsuudessa syntyneitä traumoja hiihtämisen suhteen, en tosin koulun aiheuttamia sellaisia. Meillä hiihettiin kotona veren maku suussa, ei puhettakaan mistään ihanasta talvipäivän ihailusta suksien päällä. Lenkille kun lähettiin niin siinä 10km ei tuntunu missään, me hiihettiin koko päivä. Siis se olis voinu olla IHANAA, kun olis saanu tehdä sen "oikein".

      Tänä vuonna tuli ensimmäistä kertaa moneen vuoteen olo, että pitääpä käydä hiihtämässä! Käytiin siskon kans 3km :D :D mullaki käsillä lykkien koko matka kun pitovoiteet ei suostunu yhteistyöhön. Mutta lasten kanssa mennään ilon kautta, haluan toki eri liikuntalajeihin tutustuttaa ja liikunnallista elämäntapaa oppivat joka tapauksessa kun se kuuluu elämäämme melko isona osana. Mutta pääpointti pitää olla jossaki muussa kuin siinä että pitäs olla koko ajan parempi ja parempi ja parempi. Ei kaikessa tarvi olla :)

      Ihanaa että oot löytäny hiihdon uudelleen! Minä sijoitin nyt vähän laadukkaampiin juoksuvaatteisiin, toppatakki on huonoin vaihtoehto ikinä ja mulla ei oo muuta ollu. Siis ei nääkään kuteet maltaita maksanu mutta nyt on tulossa jonkinlaiset kyseiseen asiaan valmistetut kamppeet eikä mitään toppavaatteita :D

      Pidetään mielessä tuo tärkein, vauhti ratkaisee! :) Eihän meillä oo kiire mihinkään, nautitaan liikkumisesta omana hetkenä ja ruumiin ja sielun ravintona :)

      Poista

Jätä terveisesi tänne! :)